Evankelis-luterilaisen kasvatuksen ja kristinuskon keskeisen sanoman mukaan elämä ei pääty kuolemaan. Meille on annettu toivo kuolemanjälkeisestä elämästä. Kuolema on ovi tulevaan elämään: elämässä ja kuolemassa voimme jättäytyä luottavaisena suurempiin käsiin. On totta, että läheisen ihmisen kuollessa suru varjostaa arkea, vaikka kuinka uskoo ja luottaa siihen, että ei se ihminen ole lopullisesti poistunut. Itse kärsin suunnattomasti, kun suru-uutinen isoäitini poismenosta saavutti minut; olinhan juuri pari viikkoa sitten haudannut isoisäni. Syytetään raskaushormooneja tai ei, tuntui että toinen kuolema oli paljon rankempi hyväksyä kuin ensimmäinen.
Jokainen täältä lähtee vuorollaan, sehän on selvää. Uskon, että jokaiselle todellakin on se merkitty aika jolloin lähdetään, tavalla tai toisella. Lapsellista tunnustaa, mutta koen sen tällä hetkellä silti hyvin vaikeaksi hyväksyä. Järki ja tunteet kamppilevat suru-aikana keskenään hyvinkin voimakkaasti. Niin paljon asioita jäi kesken, jotka olisin halunnut isovanhempieni kanssa jakaa; lapsenlapsenlapsen ensimmäiset elinviikot, sukuhistoriani tutkimisen, käsitöiden ja kakkureseptien jakamisen ja silkan olemisen. Niinhän sitä sanotaan, että joitain asioita ei osaa arvostaa ennen kuin ne menettää. Tuntuu, etten osannut arvostaa tarpeeksi sitä aikaa, jonka sain jakaa isovanhempieni kanssa heidän elossa ollessaan.
Helpotusta suruun tuo se tieto, että kuolema molempien kohdalla oli heille se kaikken paras; vakavan sairauden kanssa eläminen kipuineen ja kärsimyksineen ei ole ihmisarvoista elämää.
Osallistuminen kristillisiin hautajaisiin on erityisen raskasta, koska henkilökohtaisesti en kaipaa julkista suruhetkeä virsillä höystettynä. Olo oli suhteellisen raskas kaiken aikaa ja olisin mielelläni jättänyt hautajaiset välistä ja surrut omalla tavallani, mutta kunnioittaakseni vainajia ja erityisesti elossaolevia sukulaisiani, osallistuin silti molempiin.
"Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole." (Joh.11:25-26)
Ylösnousemus tuo toivoa kuoleman hetkeen. Jeesuksen sovitustyön ja ylösnousemuksen kautta meillekin on valmistettu sija taivaan kodissa. -Evl.fi
En usko kristilliseen tapaan ns. taivaan kotiin, vaan henkimaailmaan, jonne jokainen poisnukkunut siirtyy tästä tuntemastamme ulottuvuudesta odottamaan mahdollista reinkarnaatiota. Se, että sielumme konkreettisesti jäisi "odottamaan" ylösnousemista ja sijaa taivaissa voi toki toimia synonyyminä omalle uskomukselleni. Kuten eklektisyyteni uskonasioissa, tässäkin on helpompaa ajatella, että minä puhun vain asioista eri nimillä kuin muut. Minun uskomukseni mukaan me emme tosin tarvitse Jeesuksen paluuta saadaksemme rauhaa ja löytääksemme perille, vaan sielumme syntyvät uudelleen aina tarvittaessa toteuttamaan sielun omia oppiläksyjä.
Pitää myös hyväksyä se tosiasia, että vanhan täytyy kuolla pois tehdäkseen tilaa uudelle. Luopumisen tuska on valtava, varsinkin kun kyse on rakkaasta ihmisestä. Tiedän kuitenkin, että heillä on kaikki nyt hyvin eikä heidän tarvitse kärsiä sairaan ruumiinsa kivuista. Tällä hetkellä oppiläksyni taitaakin olla elossa olevien rakkaiden arvostaminen juuri sellaisina kuin he ovat - niin kauan kuin saavat olla.
