Minun maailmani – Buddhalaisuus

Dhammapada on yli 2000 vuotta vanha buddhalainen pyhä teos. Siinä yhdistyvät syvällinen ja yleispätevä oppi, puhtaat ja aidot moraaliset ohjeet, jalo henkinen ihanne sekä kielen herkkä, yksinkertainen kauneus. Dhammapada on tunnetuin ja rakastetuin buddhalainen teksti – se on inspiraation lähde kaikille henkisen tien etsijöille ympäri maailmaa. (©Sangharakshita 2001, Dhammapada: The Way of Truth, suom. Lauri Porceddu, LIKE)

Alan kallistua koko ajan entistä enemmän buddhalaiseen suuntaan. Minua viehättää valaistumisen riisuttu, pyhä yksinkertaisuus. Onnellisuus ja nirvana, joka saavutetaan luopumalla kaikista aistinautinnoista, niin maallisista, fyysisistä kuin psyykkisistäkin. Askeettinen elämä, tyynen, rauhallisen ja hallitun mielen kanssa olisi voinut olla tulevaisuuteni, mutta nyt, äitinä, en koe olevani valmis tässä elämässä luopumaan tästä kaikesta. En ainakaan vielä. Itsekkäästi haluan tarjota pojalleni parhaan mahdollisen elämän, johon valitettavasti kuuluu nyky-yhteiskunnassa pärjäämisen perusedellytykset.

Olen siis jämähtänyt tilaan, jossa tieten tahtoen valitsen kärsimyksen, sillä kärsimys osoittaa minun edelleen olevan ihminen. Silti jokin minussa haluaa päästää irti tästä kaikesta, päästää irti tästä oravanpyörästä, lopettaa tämä lapsellinen leikki, jossa aina saa nenilleen. Ihmisyyden paradoksi, koukussa kärsimykseen. Onko väärin haluta olla inhimillinen ihminen, vielä hetken? Inhimillinen ihminen, addiktoituneena, kärsivänä, kokeilunhaluisena, onnellisena kaikesta huolimatta? Ihminen, joka elää kokeakseen ihmisyyden. Ihminen, joka elää.

Dhammapada: The Way of Truth

XVIII Tahrat (MALA)

251

Ei ole himoa pahempaa tulta.

Ei ole vihaa pahempaa loukkua.

Ei ole harhaluuloja pahempaa verkkoa.

Ei ole janoamista pahempaa virtaa.

Tämä ajatusleikki sotii keskenään. Halusta olla ihminen ja halusta päästä irti kärsimyksestä. Voinko löytää kultaista keskitietä elämällä ihmisenä? Eklektinen minä vastaa kyllä. Voinko saavuttaa täydellisen rauhan, vaikka elän elämääni ihmisenä? Eklektinen minä haluaa vastata kyllä. Täytyykö minun silti oppia luopumaan ympärilläni vellovasta materiapaljoudesta osoittaakseni olevani onnellinen ilman tavarapaljoutta? Eklektinen minä haluaisi inttää vastaan, mutta taipuu. Tarvitsenko Watson-televisiopalvelua, nettipelejä, kahta kaapillista vaatteita ja useita Partylite -kynttelikköjä ollakseni onnellinen? En, huutaa kaikki minussa. Ja silti, nauraen myönnän haluavani pitää ne elämässäni, helpottaakseni arkea, luodakseni aktiviteetteja ja kauneutta ympärilleni; ollakseni ihminen. Se, että olen alkanut pohtimaan tarkemmin hankkimaani materiaa, heräteostokseni ovat karsiutuneet minimiin. Tietynlainen viehätys, jonka olen ostamisesta saanut, on vaihtunut seesteiseen tyytyväisyyteen, kun olen hillinnyt itseni ja pystynyt olemaan ostamatta yhtikäs mitään. Siltikin, kuriton ruumiini halajaa aistinautintoja, joita itselleni myönnän aivan liian helposti.  

252

Toisten virheet on helppo nähdä;

omia virheitä on vaikea nähdä.

Ihminen seuloo toisten virheitä kuin akanoita,

mutta peittää omat virheensä samoin kuin

epärehellinen uhkapeluri (peittää) häviöllisen (nopan) heittonsa.

253

Sen likaisuus (āsava) kasvaa,

joka kiinnittää huomiota muiden vikoihin

(ja) ärsyyntyy aina helposti.

Hänellä menee kauan siihen,

että hän saa mielensä puhtaaksi.

Kuten kuka tahansa inhimillinen ihminen, huomaan sortuvani syyttelemään muita ja arvostelemaan muita, vaikka pitäisi seisoa peilin edessä ja arvostella omaa käytöstäni ja kuunnella omia ajatuksiani. Helposti osoitan kärkkäästi, milloin olen eri mieltä asioista ja varsinkin kirjoittaessa toiset saattavat tulkita hiukan sarkastisenkin kommentin täysin väärin. Siltikin pieni osa minussa haluaa tahallaan ärsyttää ihmisiä, koska silloin ihmisen perimmäinen, alkukantainen mieli herää eloon – kyllä, ihminen on oma itsensä erityisesti vittuuntuneena.

Pitäisi oppia kuitenkin vaikenemaan enemmän, antaa kaikkien kukkien kukkia ja sanoa oma mielipiteensä ainoastaan sitä pyydettäessä eikä tuputtaa sitä kaikille. Sen vuoksi oman blogitekstin vuodatus on helpompaa, koska lukijat itse saavat päättää, seuraavatko sivuani ja tekstejäni vaiko eivät. Ja mikäli seuraavat, suurin toiveeni on, että he saisivat edes jotain uutta ajatusta irti tästä hullunkurisesta, rakkaasta maailmastamme.

Tähän lopuksi vielä korealainen mietelmäteksti, joka pysäytti minut.

Kymmenen ohjetta tien kulkijalle (”Bowang Sammaeron”)

Miksi toivoa täydellistä terveyttä? Täydellinen terveys johtaa suurempaan ahneuteen.

”Ajattele sairautta lääkkeenä, älä tautina.”

Miksi kaivata elämää ilman vastoinkäymisiä? Sellainen elämä johtaa ylimielisyyteen ja itsensä hemmotteluun. ”Anna huolien ja vastoinkäymisten olla osa elämäntapaasi.”

Miksi toivoa opiskelua ilman vastoinkäymisiä?

”Vapautuminen on piiloutunut vastuksien taakse.”

Miksi toivoa harjoitusta ilman kiusauksia? Päätöksesi jää heikoksi ilman niitä.

”Pidä houkutuksia ystävinä, jotka auttavat sinua harjoituksen tiellä.”

Miksi toivoa helppoa menestystä? Helpot saavutukset johtavat lisääntyneeseen hätiköintiin. ”Saavuta tavoitteesi vaikeuksien kautta.”

Miksi toivoa apua ystäviltä? Ystävien hyväksikäyttäminen johtaa häikäilemättömyyteen.

”Solmi pitkäaikaisia ystävyyssuhteita tekemällä kompromisseja ihmissuhteissasi.”

Miksi toivoa muiden ihmisten alistuvan toiveisiisi ja komentoihisi? Sellainen johtaa myös häikäilemättömyyteen. ”Pidä luonteesi kehittäjinä heitä, jotka ovat kanssasi eri mieltä.”

Miksi odottaa palkkioita ystävällisyydestäsi? Sellainen tekee mielen juonittelevaksi. ”Heitä odotuksesi palkkioista menemään niin kuin heittäisit pois vanhat kengät.”

Miksi odottaa saavansa enemmän kuin ansaitsee? Liioiteltu hyödynetsintä johtaa typeryyteen.

”Tule sydämestäsi rikkaaksi pienellä sijoituksella.”

Miksi valittaa harmeista? Sellainen johtaa vain mielipahaan ja sydämen myrkyttymiseen.
"Ajattele harmien olevan Tien ensimmäinen ovi."

Lähteet: Dhammapada, Bodhidarma ry

Ajatuspähkinä

Mitä eroa tehdään uskonnollisen (religious) ja henkisen (spiritual) ihmisen välille ja miksi?

Ihminen, jolla on luottavainen usko/uskomus siitä, mikä on elämän tarkoitus ja mistä ihminen on lähtöisin, mistä hän saa lohtunsa ja rauhansa loukkaamatta muita, saisi olla onnellinen ilman nimellistä leimaa otsassaan. Miksi ihmisillä on kova tarve antaa leima? Miksi ihmisillä on kova tarve saada se leima?

Ihminen kirkuu: määrittele minut! Ja tottahan toki muut määrittelevät. Miksi haluamme erottua muista ja silti olla yhteydessä muihin, kuulua porukkaan, olla jotain merkittävää? Onko kyseessä ihmisyyden paradoksi?

Näitä pohdin nyt, uutta blogitekstiä luodessa.

Minun maailmani - Kuolema

Pitkäksi venynyt hiljainen hetki blogini parissa on seurausta kahdesta kuolemantapauksesta lähipiirissäni lyhyen ajan sisällä. Isoisäni nukkui pois uudenvuoden aattona vakavan sairauden murtamana ja isoäitini menehtyi helmikuun alussa yllättäen myöskin sairastaen vakavasti. Surua lisää se tosiasia, että olisin niin kovasti toivonut molempien jaksaneen vielä hetken aikaa, kunnes esikoiseni olisi syntynyt ja he olisivat ehtineet nähdä toisensa. Tiedän, että molemmat olisivat myös halunneet sinnitellä elämässä vielä, mutta valitettavasti me emme ole päätösvallassa koska kutsu lähteä tulee. Kahden raskaiden hautajaisten jälkeen olen vakavasti hiljentynyt ja pohtinut kuolemaa.

Evankelis-luterilaisen kasvatuksen ja kristinuskon keskeisen sanoman mukaan elämä ei pääty kuolemaan. Meille on annettu toivo kuolemanjälkeisestä elämästä. Kuolema on ovi tulevaan elämään: elämässä ja kuolemassa voimme jättäytyä luottavaisena suurempiin käsiin. On totta, että läheisen ihmisen kuollessa suru varjostaa arkea, vaikka kuinka uskoo ja luottaa siihen, että ei se ihminen ole lopullisesti poistunut. Itse kärsin suunnattomasti, kun suru-uutinen isoäitini poismenosta saavutti minut; olinhan juuri pari viikkoa sitten haudannut isoisäni. Syytetään raskaushormooneja tai ei, tuntui että toinen kuolema oli paljon rankempi hyväksyä kuin ensimmäinen.

Jokainen täältä lähtee vuorollaan, sehän on selvää. Uskon, että jokaiselle todellakin on se merkitty aika jolloin lähdetään, tavalla tai toisella. Lapsellista tunnustaa, mutta koen sen tällä hetkellä silti hyvin vaikeaksi hyväksyä. Järki ja tunteet kamppilevat suru-aikana keskenään hyvinkin voimakkaasti. Niin paljon asioita jäi kesken, jotka olisin halunnut isovanhempieni kanssa jakaa; lapsenlapsenlapsen ensimmäiset elinviikot, sukuhistoriani tutkimisen, käsitöiden ja kakkureseptien jakamisen ja silkan olemisen. Niinhän sitä sanotaan, että joitain asioita ei osaa arvostaa ennen kuin ne menettää. Tuntuu, etten osannut arvostaa tarpeeksi sitä aikaa, jonka sain jakaa isovanhempieni kanssa heidän elossa ollessaan.

Helpotusta suruun tuo se tieto, että kuolema molempien kohdalla oli heille se kaikken paras; vakavan sairauden kanssa eläminen kipuineen ja kärsimyksineen ei ole ihmisarvoista elämää.

Osallistuminen kristillisiin hautajaisiin on erityisen raskasta, koska henkilökohtaisesti en kaipaa julkista suruhetkeä virsillä höystettynä. Olo oli suhteellisen raskas kaiken aikaa ja olisin mielelläni jättänyt hautajaiset välistä ja surrut omalla tavallani, mutta kunnioittaakseni vainajia ja erityisesti elossaolevia sukulaisiani, osallistuin silti molempiin.

"Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole." (Joh.11:25-26)

Ylösnousemus tuo toivoa kuoleman hetkeen. Jeesuksen sovitustyön ja ylösnousemuksen kautta meillekin on valmistettu sija taivaan kodissa. -Evl.fi

En usko kristilliseen tapaan ns. taivaan kotiin, vaan henkimaailmaan, jonne jokainen poisnukkunut siirtyy tästä tuntemastamme ulottuvuudesta odottamaan mahdollista reinkarnaatiota. Se, että sielumme konkreettisesti jäisi "odottamaan" ylösnousemista ja sijaa taivaissa voi toki toimia synonyyminä omalle uskomukselleni. Kuten eklektisyyteni uskonasioissa, tässäkin on helpompaa ajatella, että minä puhun vain asioista eri nimillä kuin muut. Minun uskomukseni mukaan me emme tosin tarvitse Jeesuksen paluuta saadaksemme rauhaa ja löytääksemme perille, vaan sielumme syntyvät uudelleen aina tarvittaessa toteuttamaan sielun omia oppiläksyjä.

Pitää myös hyväksyä se tosiasia, että vanhan täytyy kuolla pois tehdäkseen tilaa uudelle. Luopumisen tuska on valtava, varsinkin kun kyse on rakkaasta ihmisestä. Tiedän kuitenkin, että heillä on kaikki nyt hyvin eikä heidän tarvitse kärsiä sairaan ruumiinsa kivuista. Tällä hetkellä oppiläksyni taitaakin olla elossa olevien rakkaiden arvostaminen juuri sellaisina kuin he ovat - niin kauan kuin saavat olla.